Historia

Oikeuskanslerin virka on peräisin 1700-luvulta, jolloin Suomi oli vielä osa Ruotsin valtakuntaa. Ruotsin kuningas Kaarle XII perusti kuninkaan korkeimman asiamiehen viran vuonna 1713. Viran nimi muutettiin oikeuskansleriksi vuonna 1719. Oikeuskansleri oli tilivelvollinen kuninkaalle ja hänen tehtävänään oli valvoa, että lakia noudatettiin ja viranomaiset täyttivät velvollisuutensa. Oikeuskansleri käsitteli myös kansalaisten tekemiä kanteluita.

Vuonna 1809 Suomi liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Tuolloin Suomen oikeusjärjestys perustui edelleen Ruotsin ajan perustuslakeihin ja muuhun lainsäädäntöön. Oikeuskanslerin tehtävät annettiin prokuraattorille, joka avusti kenraalikuvernööriä valvomaan lakien noudattamista.

Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917, prokuraattorin virkanimike vaihdettiin oikeuskansleriksi ja prokuraattorinpulaisen virkanimike apulaisoikeuskansleriksi. Samalla oikeuskanslerin riippumattomuutta ja valtaa valvoa myös hallituksen toimia vahvistettiin Ruotsin ajan perustuslakien mukaisesti. Itsenäisyysajan ensimmäinen oikeuskansleri oli Pehr Evind Svinhufvud, josta tuli myöhemmin Suomen tasavallan kolmas presidentti ja joka toimi 1918 valtionhoitajana eli väliaikaisena valtionpäämiehenä (korkeimman vallan haltija).

Oikeuskansleria koskevat perussäännökset sisällytettiin Suomen hallitusmuotoon vuonna 1919. Samana vuonna perustettiin myös eduskunnan oikeusasiamiehen virka. Siitä lähtien Suomessa on toiminut kaksi ylintä laillisuusvalvojaa: valtioneuvoston oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies.

Nykyisin oikeuskansleria, apulaisoikeuskansleria ja apulaisoikeuskanslerin sijaista koskevat perussäännökset ovat Suomen perustuslaissa, joka tuli voimaan vuonna 2000.