Puolustusvoimien ja Rajavartiolaitoksen virka-apu poliisille

Oikeuskansleri antoi lausunnon hallituksen esityksestä, joka sisälsi ehdotuksen uudeksi laiksi Puolustusvoimien virka-avusta poliisille. Esitys sisälsi myös ehdotuksen rajavartiolain muutokseksi, jolla kyseiseen lakiin lisättäisiin säännöksiä etenkin ns. vaativan virka-avun antamisesta poliisille.

Oikeuskansleri piti perusteltuna, että virka-apua koskevia säännöksiä selkeytetään ja uudistetaan vastaamaan nykyistä paremmin poliisin toiminnallisia tarpeita muuttamatta kuitenkaan virka-avun peruslähtökohtia. Oikeuskansleri korosti kuitenkin, että poliisin tulee lähtökohtaisesti suoriutua tehtävistään omin resurssein. Ehdotetuilla ns. vaativaa virka-apua koskevilla lainsäädäntömuutoksilla ei myöskään tule olla yleistä virka-avun pyytämisen kynnyksen alentavaa vaikutusta.

Oikeuskansleri otti lausunnossaan kantaa esityksessä ehdotettuihin virka-avun muotoihin. Hän totesi yleisesti, että ehdotetut säännökset koskien virka-apulaissa tarkoitettujen virka-avun muotojen sisältöä, virka-avun antamisen edellytyksiä ja virka-avusta päättämistä ovat jossain määrin hajanaisia ja kokonaisuus osin vaikeaselkoinen.

Esityksen mukaan ns. vaativaa virka-apua olisi ikään kuin kahdentyyppistä. Esityksessä eroteltiin lähempänä tavanomaisempia vaativia poliisitehtäviä ja niissä tarvittavia voimakeinoja oleva vaativa virka-apu (ns. keskikategorian aseistus) sekä toisaalta aivan äärimmäisissä tilanteissa poikkeuksellinen voimakeinojen käyttöä vaativa virka-apu. Esitys sisälsi sekä virka-apulaissa että rajavartiolaissa kyseisen keskikategorian aseistuksen osalta kaksi vaihtoehtoista sääntelyehdotusta siihen sovellettavasta päätöksentekomenettelystä. Lausuntopyynnössä pyydettiin esittämään arvioita molemmista ehdotetuista menettelyistä.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa päätöksentekotaso olisi keskusvirastotasolla, jolloin vaativan virka-avun pyytäjänä olisi Poliisihallitus ja päättäjänä pääesikunta riippumatta tilanteen kiireellisyydestä. Oikeuskansleri yhtyi esityksessä todettuun, että tämän vaihtoehdon etuna olisi muun ohella toimivien ja vakiintuneiden päivystysjärjestelyjen sekä lyhyemmän päätöksentekoketjun mahdollistama nopea päätöksentekokyky. Kyseinen vaihtoehto vastaisi varmasti enemmän käytännön tarpeita vaativaa virka-apua nopeasti edellyttävissä tilanteissa. Tässä vaihtoehdossa parlamentaarinen vastuu toteutuisi kuitenkin heikommin. Vaihtoehto olisi myös jossain määrin epäsymmetrinen vaikutukseltaan ns. keskikategorian aseistusta järeämpiä sotilaallisia aseita sisältävän vaativan virka-avun päätöksentekomenettelyn kanssa.

Toisessa vaihtoehdossa päätöksentekotaso olisi lähtökohtaisesti ministeriötasolla, eli vaativaa virka-apua pyytäisi sisäministeriö ja siitä päättäisi puolustusministeriö, mutta kiiretilanteessa päätöksentekotaso olisi keskusvirastotasolla. Oikeuskansleri totesi, että tämän vaihtoehdon vahvuutena olisi parempi parlamentaarinen vastuukate etenkin, kun vaativan virka-avun edellytyksiä ehdotettiin väljennettäväksi jonkin verran ja vaativaa virka-apua voitaisiin antaa eräiden muidenkin rikosten kuin terrorismirikosten estämiseksi. Tämä vaihtoehto ei varmaankaan olisi toiminnalliselta kannalta yhtä nopea, mutta ennakoimattomissa kiiretilanteissa päätös virka-avun antamisesta voitaisiin kuitenkin tehdä keskusvirastotasolla. Tässä vaihtoehdossa riskinä on kuitenkin se, että ministeriötason päätöksellä lähinnä tosiasiallisesti jälkikäteen hyväksyttäisiin toimia, jotka olisi ollut perustellumpaa määritellä riittävän tarkasti lainsäädännössä keskushallinnon virastojen viranomaispäätöksentekoon.

Oikeuskansleri otti lausunnossa lisäksi kantaa muun ohella esityksessä sisältyneisiin säännöksiin ja niiden perusteluihin, jotka koskivat virka-avun voimassaoloa, poliisin johtovastuuta virka-aputilanteessa sekä päätöksentekoa esteen poistamiseksi tarpeellisesta virka-avusta.