Luonnos hallituksen esitykseksi eduskunnalle laiksi Euroopan unionin ja kansallisen oikeuden rikkomisesta ilmoittavien henkilöiden suojelusta sekä siihen liittyviksi laeiksi

Oikeuskansleri antoi lausunnon luonnoksesta hallituksen esitykseksi eduskunnalle laiksi Euroopan unionin ja kansallisen oikeuden rikkomisesta ilmoittavien henkilöiden suojelusta sekä siihen liittyviksi laeiksi vastaamalla pyydettyihin kysymyksiin. Hän suhtautui esitykseen lähtökohtaisesti myönteisesti. Lakiesitys tuo Suomen oikeusjärjestykseen osaksi uusia menettelyitä ja periaatteellisesti uusia elementtejä. Lainsäädäntö on valmisteltava direktiivin tarkoituksen eli unionin oikeuden loukkausten tehokkaan tutkimisen ja väärinkäytösten riskeihin nähden oikeasuhtaisten ja mahdollisimman sujuvien menettelyiden mukaisesti. Ilmoitukset on tutkittava mahdollisimman lähellä sitä tahoa, joka voi parhaiten vaikuttaa ongelman korjaamiseen. Direktiivin yleisten tavoitteiden saavuttamiseksi on pyrittävä varmistamaan sisäisten kanavien ja menettelyiden ensisijaisuus. Ulkoisen ilmoituskanavan kautta tehdyissä ilmoituksissa tärkeää on, että ne saadaan direktiivin mukaisesti käsiteltäväksi kustakin unionin oikeuden alan valvonnasta vastaavassa viranomaisessa. Ulkoisia ilmoituskanavia koskevan sääntelyn tulee ulottua siten kaikkiin näihin viranomaisiin riittävän yksilöidyllä tavalla.

Oikeuskanslerin mukaan lakiesityksessä on kiinnitettävä huomiota siihen, ettei sääntelystä tule liian monimutkaista, jonka johdosta ilmoituksia saattaisi jäädä tekemättä. Tietojärjestelmät ja erityisesti ilmoitusten vastaanottamista palvelevat järjestelmät ja asianhallinta- ja asiankäsittelyjärjestelmät olisi selvitettävä ja kuvattava vielä tarkemmin sekä ilmoitusten liikkumista keskitetyn ulkoisen kanavan ja toimivaltaisten valvontaviranomaisten välillä.

Lakiesitys vaikutti keskeneräiseltä. Kaavailtu voimaantuloaikataulu on varsin tiukka oikeuskanslerin ja muidenkin tahojen valmistautumisen kannalta. Lisäksi eduskunnalle tulee jättää riittävä käsittelyaika. 

Ilmoituskanavana toimiminen ja siihen liittyen varsinaisesti ilmoituksia tutkivien viranomaisten toiminnan valvonta olisi mahdollista ymmärtää osaksi perustuslain 108 §:n 1 momentissa säädettyä tehtävää. Kansallisena ratkaisuna oikeuskanslerin rooli ilmoituskanavana olisi direktiivin aineellisen soveltamisalan erityisiä valvontaviranomaisia täydentävä ja siten enemmän valvonnan valvontaa ja neuvontaa. Tämän vuoksi ehdotetun ilmoittajansuojelulain 15 §:ssä ja sen perusteluissa on osin luonnosta tarkemmin ja selkeämmin säädösperusteisesti järjestettävä tehtäväjako keskitetyn ulkoisen ilmoituskanavan ja 2 §:ssä tarkoitetun soveltamisalan valvonnasta vastaavien viranomaisten välillä. 

Jatkovalmistelussa olisi vielä selvitettävä, olisiko mahdollista, että viranomainen itse käsittelisi omaan ulkoiseen ilmoituskanavaan tulevat ilmoitukset ja siirtäisi ne toimivaltaisille viranomaisille, jotka vastaavat 2 §:ssä tarkoitetun soveltamisalan lainsäädännön valvonnasta. Keskitetyn ulkoisen kanavan tehtävänä olisi tältä osin sitten seurata ja valvoa, että tämä siirtely toimisi.

Olisi myös selkeämpää, jos oikeuskanslerin tehtävistä ja keskitetystä ulkoisesta ilmoituskanavasta säädettäisiin omassa pykälässään. 

Jatkovalmistelussa on tarpeen selventää, mitkä ovat käytännössä lain tarkoittamia toimivaltaisia valvontaviranomaisia, joilla on velvoite perustaa ulkoinen ilmoituskanava.

Oikeuskanslerin tehtävä tulisi tarkistaa siten, ettei se sisällä ”jatkotoimien” tekemistä ilmoitusten perusteella eikä yhteydenpitoa ilmoittajaan palautteen antamiseksi. Oikeuskanslerille osoitettu neuvontatehtävä tulisi rajata koskemaan vain itse ilmoitusmenettelyä.

Olisi myös hyvä lakiehdotuksen perusteluissa selventää, että oikeuskanslerinvirasto ei ilmoituksia siirtäessään erikseen selvittäisi ilmoittajan oikeutta laissa säädettyihin suojelutoimenpiteisiin ja voisi siten siirtää valvontaviranomaisille myös sellaisia ilmoituksia, jotka eivät kuulu lain piiriin, koska on varsin todennäköistä, että oikeuskanslerinviraston ylläpitämään ilmoituskanavaan tulee monenlaisia ilmoituksia. Jatkovalmistelussa olisi tarpeen selvittää, kohdistuuko direktiivin vaatimus suullisesta ilmoittamismahdollisuudesta myös oikeuskanslerinvirastoon vai voisiko tämä kansallinen erityisjärjestely toimia vain kirjallisen ilmoitusten pohjalta. Olisi tarpeen myös täsmentää, antaisiko oikeuskanslerinvirasto ilmoittajalle vastaanottoilmoituksen ja tiedon siirrosta sekä siirtäisi ilmoituksen sen jälkeen toimivaltaiselle valvontaviranomaiselle.

Lakiehdotuksessa tulisi säätää toimivaltaisten valvontaviranomaisten velvollisuudesta ilmoittaa oikeuskanslerille vuosittain vastaanottamiensa ilmoitusten määrä, tutkintatoimien ja menettelyjen määrä ja tulokset sekä arvio taloudellisen vahingon määrästä ja takaisin peritystä määrästä.

Oikeuskanslerin laillisuusvalvontakokemuksen perusteella todennäköisesti tulee myös toistuvasti samasta asiasta ja myös vähäisiä asioita koskevia ilmoituksia ja, vaikka järjestelmän tulee rohkaista ilmoitusten tekemiseen, on yhtä tärkeää se, että ilmoitukset pystytään niiden sisällön mukaisesti tehokkaasti tutkimaan ja tutkinnan resurssit suuntaamaan oikeisiin asioihin. Siksi direktiivin 11 artiklan mukaisen liikkumavaran täysimääräinen käyttö ilmoittajansuojelulain 18 §:ssä on tärkeää. 

Salassapitovelvollisuuden ja henkilötietojen suojan osalta olisi vielä arvioitava sääntelyn suhdetta julkisuuslakiin, koska tiedot ja tallenteet ovat myös julkisuuslain piirissä.