Kaupungin hankintamenettely

Kantelussa oli kysymys kunnan virkamiehen hankkimista oikeuspalveluista, joita oli ilman kilpailutusta hankittu useina erillisinä toimeksiantoina vuosina 2012–2013. Laillisuusvalvojan käytettävissä olleen selvitysaineiston perusteella kaupungin ulkopuolisten oikeuspalveluiden hankkimisen katsottiin olleen perusteltua ainakin oikeudenkäyntimenettelyn osaamista ja juridiikan erityisosaamista vaativan asiantuntijuuden osalta. Suorahankintoja ei ollut dokumentoitu, mikä esti tapauksen yksityiskohtaisemman laillisuusvalvonnallisen arvioinnin. Kaupungin mukaan hankintoihin ei tullut soveltaa julkisista hankinnoista annettua lakia (hankintalaki), koska yhdenkään toimeksiannon ennakoitu arvo ei ylittänyt kansallista kynnysarvoa. Apulaisoikeuskanslerin sijaisen päätöksessä viitattiin yleisellä tasolla hankintalain 20 §:ssä säädettyyn niin sanottuun pilkkomiskieltoon  ja muun ohessa todettiin, että hankintaa tulisi lähtökohtaisesti tarkastella hankittavien palveluiden muodostamasta kokonaisuudesta käsin, jos tietynlaisia palveluita tarvitaan jatkuvasti ja säännöllisesti. Toisaalta tarvittavien oikeudenkäyntejä ja muita vastaavia toimeksiantoja koskevien oikeudellisten palvelujen määrää ja laatua voi olla hyvin vaikea arvioida kokonaisuutena ennakolta. Siinäkin tapauksessa, että hankintaa ei tarvitsisi kilpailuttaa hankintalain mukaisella tavalla eli kysymyksessä olisi niin sanottu pienhankinta, tulisi hankintayksikön ottaa huomioon julkisissa hankinnoissa noudatettavat hankintalain 2 §:ssä säädetyt periaatteet ja hallintolain 6 §:ssä säädetyt hallinnon yleiset periaatteet. Apulaisoikeuskanslerin sijaisen päätöksessä viitattiin hankintojen dokumentoinnin tärkeyteen.