Hätäkeskuksen menettely

Kantelun mukaan yksityisen sairaankuljetusyrityksen ambulanssi oli saanut hälytyksen kiireettömälle tehtävälle, joka yksikön saavuttua kohteeseen oli osoittautunut kiireelliseksi. Ambulanssin miehistö oli puhelimitse pyytänyt hätäkeskuksesta apua, jotta potilas olisi saatu siirrettyä ambulanssiin ja kuljetettua sairaalaan. Hätäkeskus ei ollut tehnyt riskinarviota eikä päätöstä avun lähettämisestä, vaan siirtänyt asian ensihoitolääkärin ratkaistavaksi. Kantelija arvosteli sitä, ettei hätäkeskus hälyttänyt kohteeseen lisäapua, vaikka kysymys oli A-kiireellisyysluokan potilaasta, mikä seikka oli hätäkeskukselle kerrottu. Potilas menehtyi myöhemmin samana yönä ennen kuin hänet toimitettiin sairaalaan.

Saadun selvityksen mukaan sisäasiainministeriö ja Hätäkeskuslaitos katsoivat, että ambulanssin miehistö oli pyytänyt hätäkeskuksesta kantoapua eikä lisäapua potilaan henkeä välittömästi uhkaavassa tilanteessa. Jälkimmäisessä tapauksessa yksityisen sairaankuljetusyrityksen ambulanssi olisi voimassa olleen ohjeistuksen mukaan ollut oikeutettu saamaan apua hätäkeskuksesta. Kantoavun lähettämistä ei sen sijaan selvityksen mukaan ollut erikseen ohjeistettu. Ministeriön ja Hätäkeskuslaitoksen käsityksen mukaan hätäkeskus oli toiminut ohjeiden mukaisesti.    

Asian laillisuusvalvonnallisen arvioimisen kannalta ratkaisevaa oli se, mitä tietoja ambulanssimiehistö oli hätäkeskukselle potilaan tilasta kertonut. Koska puhelutallenteita hätäkeskukseen soitetusta puhelusta ei enää ollut saatavissa, ei puhelun tarkkaa sisältöä ollut mahdollista selvittää. Sen vuoksi hätäkeskuksen menettelyä ei ollut mahdollista arvioida laillisuusvalvonnallisesti eikä ottaa siihen kantaa. 

Oikeuskansleri kiinnitti kuitenkin huomiota muutamaan seikkaan tapausta pohtiessaan.

Ministeriön lausunnoista syntyi vaikutelma, että tarvetta tapahtumaketjun tai käytetyn ohjeistuksen syvällisempään analysointiin ei lopputuloksesta huolimatta ollut, kun oli voitu todeta, että hätäkeskus oli noudattanut annettuja ohjeita. Oikeuskansleri totesi, että vaikka ohjeiden antaminen ja niiden sisältö on asianomaisten hätäkeskustoimintaan osallistuvien viranomaisten tehtävänä ja vastuulla, ei Hätäkeskuslaitos ohjeiden soveltajana voi kuitenkaan olla täysin ulkopuolinen ohjeiden asianmukaisuutta arvioitaessa. Myös Hätäkeskuslaitoksen näkökulmasta lopputuloksella täytyy olla merkitystä tapahtumia ja ohjeita arvioitaessa, vaikka Hätäkeskuslaitos voisikin todeta, että se on osaltaan ohjeita noudattanut. Oikeuskansleri totesi, että kokonaisvastuu hätäkeskustoiminnasta hämärtyy, mikäli siihen osallistuvien eri osapuolten toimintaa tarkastellaan ja arvioidaan erillään toisistaan.  

Selvityksessä korostettiin hätäkeskuksesta pyydetyn kantoapua eikä lisäapua potilaan henkeä välittömästi uhkaavassa tilanteessa. Hätäpuheluiden käsittelyä koskeva ohjeisto rakentuu avainsanojen ympärille, jotka ohjaavat hätäkeskuspäivystäjää tiettyyn toimintakaavioon. Oikeuskansleri oli aikaisemminkin hätäkeskuksia koskevissa ratkaisuissaan pohtinut sitä, kuinka suuressa määrin avun tarpeen arvioiminen ja tapauksen ohjautuminen tiettyyn menettelyyn on kiinni hätäpuhelussa käytetyistä termeistä ja toisaalta kuinka mekaanisesti päivystäjä kussakin tilanteessa toimii kuulemansa termin perusteella luottaen siihen, että kysymys on juuri kyseiselle avainsanalle määritetystä tilanteesta. Oikeuskansleri totesi, että hätäkeskustoimintaan voisi toiminnan tärkeän luonteen vuoksi ajatella kuuluvan tietty herkkyys varmistaa tapauksen kiireellisyys/kiireettömyys, vaikka yksittäinen termi ohjaisikin tehtävän käsittelyä tiettyyn suuntaan (esim. kantoapupyyntö). Oikeuskanslerin mukaan jälkikäteen arvioiden kantelussakin tarkoitetussa tilanteessa soittajalle esitetty kysymys avun kiireellisyydestä olisi estänyt lisäviiveen syntymisen potilaan hoidossa.

Oikeuskansleri saattoi tekemänsä huomiot tiedoksi sisäasiainministeriölle ja Hätäkeskuslaitokselle ja pyysi toimittamaan ne tiedoksi myös Hätäkeskuslaitoksen valtakunnalliselle yhteistyöryhmälle.