Esitutkinnan viipyminen ja rikosasian käsittelyn kokonaiskesto

Poliisin esitutkinta oli kestänyt epäiltyjä törkeää kavallusta ja kirjanpitorikoksia koskeneessa asiassa yli kaksi vuotta kahdeksan kuukautta. Käräjäoikeus oli sittemmin hylännyt syytteet eräiden kirjanpitorikosten osalta, koska niiden syyteoikeus oli käräjäoikeuden mukaan vanhentunut. Syyteoikeus oli vanhentunut ajankohtana, jolloin esitutkinnan toimittaminen oli ollut kesken.

Esitutkinnan kestoon oli poliisin antamien selvitysten mukaan vaikuttanut samaan aikaan toimitettu verotarkastus, esitutkinnan laajuus, asian vaikeaselkoisuus ja näyttöön liittyneet ongelmat. Myös tutkinnanjohtajan ja tutkijan työtilanne oli vaikuttanut esitutkinnan kestoon.

Apulaisoikeuskanslerin mukaan asiassa ei ilmennyt sellaisia oikeudellisesti hyväksyttäviä syitä, joiden vuoksi poliisi ei olisi voinut toimittaa esitutkintaa loppuun riittävän ajoissa ottaen huomioon rikosten vanhentumisen. Asioiden ja työmäärän paljouden vuoksi voi sinänsä olla hyväksyttävää asettaa asiat niiden tutkimisen kiireellisyyden perusteella tärkeysjärjestykseen. Tässä kiireellisyysarvioinnissa tulee kuitenkin erityisesti ottaa huomioon rikosten vanhentumisvaara. Huomion arvoista tapauksessa toisaalta oli, että kirjanpitorikossäännöksiä koskeneet lainmuutokset olivat jossain määrin voineet vaikeuttaa poliisin arviointia siitä, koska tutkittavana olleet rikokset tulivat vanhentumaan.

Asiaa kokonaisuutena arvioiden apulaisoikeuskansleri totesi, että esitutkintaa ei ollut toimitettu lain tarkoittamalla tavalla ilman aiheetonta viivytystä. Hän piti riittävänä toimenpiteenä kiinnittää tutkinnanjohtajan huomiota esitutkinnan viivytyksettömään toimittamiseen.

Rikosasian kokonaiskäsittelyaika oli kyseisessä tapauksessa kantelijan (jutun asianomistajan) näkökulmasta ollut yli kuusi vuotta yhdeksän kuukautta. Apulaisoikeuskansleri ei havainnut asiassa esitutkinnan viivästyminen pois lukien muuta yksittäisen viranomaisen tai virkamiehen lain tai velvollisuuksien vastaista menettelyä. Apulaisoikeuskansleri kuitenkin totesi, ettei asiassa ollut tullut ilmi sellaisia seikkoja, jotka Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan olisivat voineet tehdä käsittelyn mainituin tavoin pitkän keston hyväksyttäväksi. Asian kokonaiskesto viranomaisissa oli apulaisoikeuskanslerin näkemyksen mukaan loukannut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa ja samalla myös perustuslain 21 §:n 1 momenttia.

Päätöksessään apulaisoikeuskansleri kiinnitti huomiota myös siihen, että ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön ja Suomen kansallisen lainsäädännön välillä näyttäisi olevan ristiriitaa. Suomessa on vuoden 2010 alussa tullut voimaan oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä annettu laki, jonka tarkoituksena on, että viivästyneen oikeudenkäynnin asianosainen saisi kansallisesti vastaavan hyvityksen kuin ihmisoikeustuomioistuimesta. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa arvioitaessa oikeudenkäynnin kokonaiskestoa alkoi tarkasteltava aika tapauksessa asianomistajan osalta siitä, kun asianomistaja oli esitutkinnassa ilmoittanut vaativansa rikoksentekijältä korvauksia. Mainitussa kansallisessa laissa säädetään, että vastaava aika alkaa asianomistajan vaatimuksen vireilletulosta tuomioistuimessa. Mainittujen ajankohtien välinen ero voi tapauskohtaisesti olla jopa useita vuosia, kantelutapauksessa aika oli yli kolme vuotta.

Apulaisoikeuskansleri lähetti edellä mainitun vuoksi jäljennöksen päätöksestään tiedoksi oikeusministeriölle.